Luin heti maanantaiaamuni iloksi mielenkiintoisen julkaisun kaupungissa asuvista yksineläjistä. Itsehän myös lukeudun tuohon kyseiseen porukkaan ja mietinkin aamuväsyneenä, kuinka välillä olisi näiden ”ylimääräisten riesojen” kanssa helpompi elää, jos minulla olisi joku jakamassa tätä arkea. Kannattaa lukaista täältä ”Yksin kaupungissa”-julkaisua, jos kiinnostaa.
Olen aikaisemminkin pohdiskellut blogissani yksinäisyyttä, yksin olemista ja siihen liittyviä tunteita. Olen ihminen, joka viihtyy mielellään myös yksinkin ja tykkään viettää aikaa yksin esimerkiksi matkustelemalla tai puuhastelemalla asunnossani jotain mukavaa. Ajoittain ja viime aikoina olenkin aika runsaasti kaivannut ihmisiä vierelleni.
Tilanteeni on siinä mielessä hankala, koska olen asunut monella paikkakunnalla niin Suomessa kuin ulkomailla ja todella läheiset ystäväsuhteeni ovat jääneet muihin kaupunkeihin kuin nykyiseen asuinpaikkakuntaani. Muutama ystävä minulta täältäkin siis löytyy, joita tapaan. Pidän yhteyttä kauempana asuviin ystäviini puhelimitse, useimmiten soittelemalla koska silmäni eivät jaksa enää pysyä puhelimen viestinäpyttelyssä mukana laseroinnin jälkeen (silmäni väsyvät herkästi sekä tulevat kipeäksi näyttöä tuijottaessa).
Viime yönä kuitenkin huomasin kaipaavani taas ”sitä jotain”, ehkä parisuhdetta tai kivaa kämppistä? Jotain kuitenkin. Heräsin puoli kahdelta yöllä aivan törkyisen huonoon ja tärisyttävään oloon. Olin aivan hiestä märkänä, ja nyt en liioittele jos sanon että jouduin vaihtamaan lakanat yöllä hikoilemiseni takia.. sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, pystyin toistamaan hiljaa vain pari yksittäistä sanaa ja etsimään taskulampun että löydän reittini jääkaapille. Minulle iski siis yöllinen hypoglykemia, eli alhainen verensokeri. Sen verran kerkesin järjenjuoksultani ajattelemaan, että otin verensokerin ja mittaustulos olikin 1,9 mmol/L, joka on jo todella alhainen lukema. Siksi heräsinkin niin rajusti huonoon oloon ja odottaessani unta taasen tulevaksi, mietin, kuinka ihanaa ja helppoa olisi kun joku suojelisi minua öisin vierelläni. Aikoinaan entinen poikaystäväni kuulemma heräsi yöllä siihen, kun sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa vaikka minä nukuin. Hengitykseni myös toimi erilailla ja se oli merkki alkavasta hypoglykemiasta, johon poikaystäväni sitten minut herätti.
Nyt käytän rumia sanoja, mutta helvetti että pelotti yöllä. Minulle tulee aika ajoin hypoja, joista olen jo vuosikaudet selvinnyt itse. Nyt kuitenkin viimeisenä parina vuotena, olen alkanut pelkäämään hypoja erään isomman sairauskohtaukseni jälkeen jossa pökräsin metsään ja ohikulkija pelasti minut (verensokerini laski siis niin alas, että tuuperruin ojaan ilman mitään ennakkovaroituksia).
Yöllä revin tärisevin käsin pillimehupakkauksen muovin rikki. Käteni hikoilivat ja tärisivät niin paljon, etten meinannut saada pilliä läpi siitä pienestä folioreiästä. Itkin pari krokotiilinkyyneltä. Mietin vain mielessäni soturimaisesti, että ”pelasta itsesi, syö, syö, syö, syö.” Ahmin vielä kaksin käsin suklaata ja pari marmeladipalloa suuhuni. Hikoilin kuin vietävä ja samaan aikaan minulle tuli niin kylmä, että kaivoin kaapista toisen peiton seurakseni. Valvoin syömisen jälkeen vielä hetken, että oloni hieman tasaantui ja sitten uskalsin nukahtaa katsoen kelloa.. ja sehän oli puoli kolme aamuyöllä. Mietin, että muutaman tunnin päästä minulla olisi herätys töihin..
Selvisin yöstä, vaikka nyt aamu onkin kostautunut minulle hieman pöpperöisellä ololla. Aamulla mennessäni töihin, mietin kuinka hankalaa on välillä elää yksin tällaisten asioiden kanssa. Onhan yksinasuminen pääkaupunkiseudulla aika tuhottoman kallistakin ja potentiaaliset kämppäkaverivaihtoehdot ovat jo pariutuneet tai muuttaneet toisiin kimppakämppiin asumaan. Niinpä joudun toisaalta hieman vapaaehtoisesti, mutta silti 20 % pakotettuna asumaan yksin. Enkä välttämättä kaipaa mitään hellää hoivaajaa ja huolenpitäjää joka päivä riesakseni, mutta yöllinen turva joskus olisi ihan mukavaa.
Kevät muutenkin on ilmeisen pariutumisen aikaa ja jälleen kerran ystäväni ovat löytäneet uusia, viehättäviä ihmisiä lähelleen (toivotan vilpittömästi heille kaikille onnea 🙂 ). Itse sitä vaan huomaa möllöttävänsä vuodesta toiseen yksin, ilman parisuhdetta tai uusia kaverisuhteita. Olen pohtinut tätä ääneenkin, välillä ihan itsekseenkin ja kavereiden kanssa, että miksi minusta tuntuu näin yksinäiseltä. Tuntuu, että eniten kaipaan parisuhdetta mutta sellaisen löytäminen on todella haastavaa nykyään kun on kaiken maailman Tindereitä ja kriteereitä.
Vaikka minulla onkin vahva tukiverkosto ystävieni puolesta, kaipaisin silti jotain, joka vahvistaisi vielä tukiverkostoni reunoja. Yksin sairastaminen on uuvuttavaa, enkä sinällään kaipaa vertaistukea vaikka siltä kuulostaakin. Tämän teeman ympärille rakentuvat aiheet pyörivät jatkossa varmasti mielessäni entistä enemmän, kun huomaan ystävieni pariutuvan. Selviän loistavasti yksinkin, mutta kyllä varmaan suurin osa ymmärtää mitä parisuhteen tuoma turva tuo itselleen. Sellaista minä kaipaan. Huoh.
Toivotankin alla olevan kuvan kera kaikille teille hyvää viikkoa! 🙂
