Aina pitäisi olla vielä parempi

Hyvää syyskuuta kaikille. Päivittelen taas kuulumisiani, nyt kun olen saanut asioihin hieman selkeyttä.

Aloitetaan vaikka viime viikon perjantain lääkärivisiitistäni, jossa tarkoituksena oli siis saada minulle lähetteet erikoissairaanhoitoon sekä korvapoliklinikalle. Pääsin nuoren ja mukavan mieslääkärin juttusille ja kävimme hyvää sekä rakentavaa keskustelua läpi. Ainut mikä minua kismitti mielessäni, oli kuitenkin se että tuntematta sairashistoriaani, lääkäri tuijotti vain ja ainoastaan tämän hetkistä pitkäaikaisverensokeriarvoani (Hba1c:ksi myös kutsutaan ja arvoni oli vanhan taulukon mukaan 7,4%..) Tuntui, että olen taas epäonnistunut ja ihan perseestä oleva ”tavan diabeetikko”, vaikkakin taas diabeteshoitajani kannusti minua ja sanoi että arvoni on elämäntilanteeseeni nähden hyvä. En tiedä, mikä arvo sitten olisi se täydellisin ilman että poden pahaa oloa fyysisesti?! Olen itse enemmän kuin tyytyväinen arvooni, koska olen neuroottisesti hoitanut itseäni ja surusta ja murheista huolimatta olen yrittänyt pitää sairauteni kontrollissa.. ja sekään ei riitä, perkele. Lääkäri kyllä myönsi, ettei tiedä minua ja taustaani ja raahasin mukanani käynnille KAIKKI potilasarkistosta tilaamani paperit syntymästäni tähän päivään saakka. Esittelin lääkärille mm. kuulokäyriäni sekä lausuntoja kuulovammastani jossa toki sivuutettiin lyhyesti diabetesasioita. Jossain vaiheessa lääkäri sanoikin, että ”oho.. no on kyllä sinulla ollut vielä huonommat arvot joskus!” No.. sitähän minä siinä olin jo yrittänyt puoli tuntia selittää.. että olen itse tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseeni ja aloitan heti taas vielä enemmän neuroottisemman viilailun, kunhan saan mielen päällä olevat asiat pois päiväjärjestyksestä. Toki suru, mietiskely ja märehtiminen vaikuttavat myös siihen, miten jaksan hoitaa itseäni ja miltä verensokerit  näyttävät. Eikö minulla ole oikeus surra ja höllentää otetta edes hetkeksi?

En vain jaksa ymmärtää, miksi diabetes on välillä lääkäreille kuin huippu-urheilua konsanaan. Ymmärrän sen, että hyvällä hoitotasapainolla saadaan aikaiseksi todella paljon (ehkäistään lisäsairauksia, hyvä olo muutenkin jne), mutta eikö tarkoitus olisi ennemminkin kannustaa kuin tuomita? Ja jos halutaan kannustaa hyvään hoitotasapainoon, niin kannattaisiko panostaa myös hoitovälineiden laatuun ja saatavuuteen sekä lääkitykseen ja seurantaan? Tästä saisin oman tekstin erikseen, mutta Suomessa on jopa eduskunnan oikeusasiamies ottanut kantaa diabeetikoiden eriarvoiseen kohteluun hoitovälineiden osalta. Lääkäri myönsi minulle, että hänen mielestään minä kuuluisin selvästi erikoissairaanhoidon puolelle koska ”siellä on oikeasti ammattilaiset jotka osaisivat viilata kaiken kuntoon.” Noniin, olipa mukavaa siis käydä lässyttämässä p*skaa tunnin verran ihmisen kanssa joka myönsi ettei voi edes minua auttaa niin hyvin kuin kuvittelin. Koko ajan vain tavoitteita ja jos et pääse siihen muutaman viikon sisään, sitten näytetään hoitohenkilökunnan puolesta hapanta naamaa kilometrin päähän. Kokeilkaapa itse välillä viilata insuliinejanne absoluuttisen paikkaansa pitäviksi.. Jokaisen sairaus on yksilöllinen. Niin myös diabeteskin on ja se pitäisi aina muistaa, eikä verrata siihen mitä mummon ukin kissan omistajan ystävättärelle on käynyt. Kokemukset voivat olla samanlaisia, mutta silti jokaisella on ne omat piirteet jotka tekevät sairaudesta yksilön oman. Ugh, olen puhunut.

Nyt kun olen avautunut tästä eriskummallisesta lääkärikäynnistäni, olen vain lepuutellut mieltäni ja kroppaani viikonlopun. Monena viikonloppuna olenkin ollut menossa taas ja pitkästä aikaa oli luvassa kotiviikonloppu. Asiat pyörivät mielessäni vieläkin todella tiuhaan ja onkin ollut hyvä, että olen saanut käydä juttelemassa kriisipisteellä mieltä painavista asioistani. Olen huomannut taas ystävieni vähyyden pahan olon tullessa ja ottaessani puhelimen käteen mietin, viitsinkö soittaa edes tälle henkilölle.. On ikävää tulla torjutuksi, kun kuvittelin näiden ystävien nimenomaan olevan sellaisia joille voi soittaa niin isoista kuin pienistäkin murheista. Vaikkei murheeni ole muuttuneet sitten varmaan viime keskustelujen, tykkään jakaa ajatuksiani ja saada asioihin monta erilaista näkökulmaa vaikka asiat olisivat kuinka ”puhkikulutettuja”. Olenkin miettinyt, kuormitanko ystäviäni liikaa.. mutta itse haluan ajatella, että juuri sitä varten ystävät ovat – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ja olen kyllä sanonut, että minun puheluista voi kieltäytyä jos asiani tuntuvat liian raskailta kuunneltaviksi. Kukaan ei ole kieltäytynyt, mutteivat ole kyllä vastanneetkaan puheluihini. En pysty näpyttelemään viestejä tiuhaan, koska silmäni saivat melkoisen valoherkkyyden lasertoimenpiteestä ja liian pitkä puhelimen tuijotus saa eritoten oikean silmäni hetkellisesti sokeutumaan. Siksi mieluummin soitan ihmisille, kuin näpyttelen ilmeettömänä esimerkiksi Whatsapissa. No, onneksi taas tänään pääsen keskustelemaan ja toivottavasti purkamaan tämänkin asian asiantuntijalle.. kyllähän tätä asiaa näkyjään muutamassa päivässä hautautuu mieleen.

Tällä viikolla lähden pidennetylle viikonlopulle hermoja lepuuttamaan maalaismaisemien syövereihin. Ohjelmassa olisi koiraterapiaa (eli paijailen ja hemmottelen kotona olevan koiran piloille) sekä toivottavasti saunomista ja vaeltamista. Olen siis menossa käymään vanhemmilleni. On hyvä päästä välillä pääkaupunkiseudun vilskeestä pois hiljaisuuteen mietiskelemään asioita. Näillä eväin ja ajatuksin toivotankin kaikille mitä parhainta viikkoa!

Luonto on tärkeä voimavara minulle. Töiden jälkeen useimmiten kävelen puiston halki kotiin ja tyhjennän pääni työpäivän päätteeksi.
Luonto on tärkeä voimavara minulle. Töiden jälkeen useimmiten kävelen puiston halki kotiin ja tyhjennän pääni työpäivän päätteeksi.

Yksi kommentti

  1. Mintti sanoo:

    Moi! On kyllä niin turhauttavaa noiden lääkärien kanssa, jotka eivät ole ajantasaa asioissa. Ihan hurjaa resurssien tuhlausta! Tulis varmasti yhteiskunnalle mielettömät säästöt kun ihmisiä kuunneltaisiin ja saisi lääkärin joka tuntee tapauksen. Mulla ollut myös samanlaisia mietteitä siitä miten läheiset jaksavat mun sairausjuttuja… suurin ongelma on se että tuntuu että kukaan ei tajua miksi mä en jaksa ja voi joitain juttuja…. Huoh. Mutta tsemppistä sulle <3

Kommentointi on suljettu.