Takana on aivan älyttömän hauska viikonloppu Ilosaarirockissa, jossa olin jo 10. kerran kuuntelemassa musiikkia ja nauttimassa seurasta. Vitsit, kun elämä olisi aina noin huoletonta, mukavaa ja nauruntäyteistä! Tuntui ihan ankealta tulla takaisin pääkaupunkiseudulle. Menin perjantaina junalla kaverin kanssa Joensuuhun, joka olikin Ilosaaren tilausjuna. Saatiin kuunnella livemusiikkia ravintolavaunussa ja nautimme hyvästä mielestä täysin rinnoin. Testattiin samalla Snoozy-mobiilihotelli (eka vietettyämme aikaa leirinnässä teltassa..) sekä käytiin katsomassa ihan törkeän kovia livesettejä. Itselleni kolahti eniten Stam1na, Maj Karma, Anal Thunder, Kumikameli ja Paperi T:n keikat.

Sain myös ikäviä uutisia kesken kivan viikonlopun, kun ystäväni äiti soitti ja kertoi, että ystäväni on menehtynyt. Voi sitä itkun määrää mitä vollotin kun vastasin puhelimeen. Yritin niellä kyyneleitä ja reippaasti hymyillä, mutta eihän se auttanut kun murtua. Peitin pääni kaulaliinaani ja kaveri tuli halaamaan minua. Onnistuin kuitenkin kaikesta huolimatta viettämään vielä hauskan loppuillan. Maanantai menikin kuin siivillä pitkän automatkan johdosta ja loppuillan yritin vain pitää silmiäni auki väsymyksestäni huolimatta. Tiistaina olikin siis karu paluu töihin. Huomasin viikonlopun aikana, kuinka ristiriitaiset tunteet minulla on pk-seutuun ylipäätänsä ja kaipaan todellakin jonnekin muualle missä on hyvä olla. Noh, en tiedä vielä siis missä olisi hyvä olla, mutta en viihdy mitenkään 100 % hyvin täällä vaikka on täällä omatkin hyvät puolensa.

Tykkään pohdiskella paljon asioita ja viikonloppuna taas tutkiskelin ympärillä olevaa ympäristöäni. Okei – festarit ei ole se mikään ”normaaliympäristö” (ainakaan itselleni), mutta silti sain hyvää mietittävää yön viimeisille tunneille. Pidän itseäni ihan mukavana ihmisenä ja luonteeni on se, minkä uskon olevan valttikorttini. Voin vaikuttaa alkuun hirveän etäiseltä, jäykkikseltä naiselta, mutta aikojen saatossa minusta kuoriutuu mukava ja huumorintajuinen nainen jolle läheiset ihmiset ovat aina prioriteettilistan ykköspäässä. Ja tiedän tämän itsestäni. Monet ihmiset ovat ihmetelleet, että miten voin väittää itseni olevan ujo tai epävarma, kun olen tuttuun tapaan itäsuomalaiseksi kova puhumaan. Minun ujous (tai epävarmuus, kumpaa haluan tilanteesta riippuen käyttää) ilmenee ehkä epänormaalilla tavalla ja tuntuu, ettei juuri minun tapaani näyttää tunteitani hyväksytä. Välillä tuntuu, että ihmiset ympärilläni elävät ihanan huoletonta ja esteetöntä elämää. Toisaalta ihailen sitä tapaa, toisaalta en. Kunpa itselläni ei olisi noin vaikeaa lähestyä tuntemattomia ihmisiä! Kunpa minäkin olisin niin viehättävä ja itsevarma, että uskaltaisin mennä juttelemaan tuolle miehelle.. ja välillä taas tätä draamaa vierestä seuranneena, en kaipaa yhtään sellaista parisuhdesäätöä tai muuta elämääni.

Sairastelu on ajanut minua oikeasti miettimään elämäni tärkeysjärjestystä ja pidän ensisijaisen tärkeänä pitää huolta itsestäni. Kaikki eivät aina ihan ymmärrä sitä, miksi kieltäydyn vaikka lähtemästä istumaan yksille. Miksi kieltäydyn ihan älyttömistä reissuista. Koen eläväni silti ihan niin täysillä kun tällä hetkellä voin. Tuntuu, että jotenkin pitäisi olla pahoillaan kun kieltäydyn ”kaikesta mukavasta”. Mutta ystävät armaat – kuinka usein valitan sairauksistani? Työpaikalla kollegani sanoi, että hän ei tunne vielä ketään tällaista ihmistä kun minä olen. En valita ikinä, kuinka työmäärä kuormittaa minua tai kuinka vaikeaa sairastelun ja työn yhdistäminen on. En olekaan valittajaluonne, vaikka totta kai joskus jurputankin yksinään ja kiroilen kun rekkamies. Vaikka olenkin välillä pieni ja heikko, tiedän olevani suuri ja vahva suurimman osan ajasta.

Koska mitä ilmeisimmin tekstistäni puuttui vähän se pää ja se häntä, viestini onkin lyhyesti se että antaa kaikkien kukkien kukkia. Kuten huomaatte, voi yhden viikonlopun aikana(kin) tapahtua paljon mukavaa ja paljon ahdistavaa. Ihmisten sietokyky on erilainen. Myös sairaana on oikeus nauttia elämästänsä.

Kivaa ja nautinnollista viikkoa teille kaikille tasapuolisesti! 🙂