Diabulimia.

Hassu sana, vakava merkitys. Varmasti moni lukija on kuullut jonkin nimisen syömishäiriön. Luin hiljattain jutun, jossa tyypin yksi diabeetikoille on löytynyt myös ”oma syömishäiriö”, joka on vielä harmillisen vähän tunnettu maailmassa. Haluankin hieman avata teille omaa taustaa diabulimian kanssa. Lisäksi suosittelen äärimmäisen lämpimästi lukemaan tämä artikkelin, jossa kerrotaan diabulimiasta tarkemmin.

Kun sairastuu nuorena, niin kuin minäkin jo lapsena, on äärimmäisen vaikeaa muutenkin jo murrosiän kynnyksellä suhtautua kropassa tapahtuviin muutoksiin. En ollut kovin montaa vuotta diabetesta jo sairastanut, kun huomasin insuliinin vaikutuksen kroppaani ja miten säädellä insuliinia ja ruoan tasapainoa, että pysyi laihana. Useimmiten entisissä hoitopaikoissani sain ankaraa läksytystä, kuinka välinpiittaamaton ja ”huono” diabeetikko olen. Silloin ei tutkittu ongelmaa syvemmältä eikä varmaan diabulimia ollut niin tuttu termi lääketieteessä. Olin ottanut vastuun omasta hoitamisestani jo todella varhain sekä koulukiusaamisen takia minusta taisi tulla oikeasti välinpitämätön omaa terveyttä kohtaan. Diabetes oli usein kiusaajien puheissa läsnä ja sainkin muun muassa kuulla olevani sokerirotta, syöpäläinen, tartuntatautityyppi ja mitä liene.

En sen kummemmin avaa huonoja vuosiani diabeteksen kanssa, mutta kerron käännekohdastani joka sai minut uskomaan että nyt on viimeistään pakko hoitaa itseään hyvin. Viimeisimpinä opiskeluvuosinani muistini rupesi huononemaan todella paljon ja oikeasti tuntui, ettei mikään oppi mennyt päähän. Olin väsynyt, aggressiivinen ja turhautunut. Kuvailen näitä aikoja sanoilla ”hapokas”, koska oloni kropassa oli hyvin usein maitohappojen oloinen.
En muista tarkkaan, oliko suunnan vaihtumiseen muuta syytä, ehkä aikuistuminen tuli osaksi kuvioita sekä tieto ja kiinnostus omaa hyvinvointia kohtaan. Menin häpeillen diabeteslääkärini luokse, jossa kerroin että nyt minulla on vihdoinkin motivaatiota kohdata ongelmani ja tahtoisin saada edes yhden palikan elämästäni kuntoon. Näin minulla lähti käyntiin diabetesremontti, joka on kestänyt jo muutaman vuoden.
Tarkka seuranta lähti käyntiin. Kävin verikokeissa, kaiken maailman tutkimuksissa ja rupesin kontrolloidusti mm. ottamaan verensokereita, vahtimaan syömisiäni ja insuliiniannoksiani. Yksi aamu kun olin lähdössä kouluun, huomasin ettei lempihousuni enää mahtuneet päälleni. Olin shokissa. En jotenkin huomannut painoni lisääntyvän, kun olin tottunut joka aamu katsomaan naamaani peilistä vähintäänkin hampaiden pesun ajan. Sitten rupesi ihokin reistailemaan – raskausarpia tuli paikkoihin, joihin niitä todellakaan en halunnut, vaatteet pieneni pienenemistään, mutta fyysisesti oloni oli mitä parhain. Koska diabetes oli hoidossa.

Sitten alkoi ulkopuolisten ja myös muutamien tuttavien kummastelu. Mitä minulle on tapahtunut, kun olen pyöristynyt? Kyllä, se loukkasi minua jonkun verran ja tuntui, että olen epäonnistunut ihmisenä kun en olekaan enää se sama seksikäs nuori nainen. Ihmiset eivät nähneet taustoja lihomiselleni. Usein en vastannut kommentteihin mitään, joskus nielin itkuni ja hymyilin takaisin. Lääkäri ja hoitaja yrittivät rauhoitella minua ja sanoa, että painon pitäisi lähteä normalisoitumaan piakkoin ja nyt minun olisi KAIKISTA tärkeintä nauttia siitä että diabeteksen kanssa kaikki menee hyvin, vaikka useampi lisäkilo tulikin kaupan päälle. En halunnut lihomisen takia enää näkyä valokuvissa, välttelin ihmisiä, ahdistuin julkisilla paikoilla olemisesta, itsetuntoni romahti, itkin ja vihasin itseäni. Kun diabeteksen kanssa lähtee sujumaan hyvin diabulimian jälkeen, ruoasta saatu energia varastoituu virtsaan ja kroppaani terveen lailla ja sitä myöten painoni lähti nousuun. Toki myös välillä epäterveellinen ruokavalioni edisti asiaa. Keskityin myös täysin 100% itseni hoitamiseen, joten liikunta jäi myös vähälle kun keskityin kokkaamaan terveellisesti ja murehtimaan itsekseni.

Olen nyt muutaman vuoden ollut pullukkamaisempi entiseen verrattuna. On ollut vieläkin vaikeaa hyväksyä itseään, koska arvostelevia kommentteja kuulen edelleenkin. Suurin osa ihmisistä ihannoi terveellisiä elämäntapoja ja toivovat myös, että se näkyy kropassa. Olen ravitsemusterapeutinkin kanssa tarkastellut ruokavaliota ja hänen mielestään syön terveellisesti ja olen ihailtavan paljon lisännyt mm. vihannesten käyttöä ruoanlaitossa monipuolisesti. Kovin moni ei voisi olla näin ”elämänsä kunnossa” ruokavalion suhteen, mutta toki myönnän että välillä saatan herkutella ja sallin myös sen äärimmäisen hyvillä mielin itselleni. Diabeteshoitajani onkin sanonut, että seuraava askel (kun olen aidosti valmis) on lähteä pudottamaan painoa rauhallisesti, mutta se ei ole diabeetikoille mitenkään helppoa. Askeleita tähän suuntaan olenkin jo ottanut, mutta lääkärit toppuuttelevat hoitotoimenpiteiden vuoksi tietyt aktiviteetit minulta. Olen kuitenkin menossa äärimmäisen hitaasti ja varmasti kohti parempaa ja jaksan uskoa itseeni.

Olen tyytyväinen, että diabulimiaa on alettu tiedostamaan entistä enemmän. Myös minun hoitohistoriassani sana välähtelee, mutta aina sana on heitetty romukoppaan ja syytetty vain että olen välinpiittaamaton. Minusta on tärkeää, että jokainen ihminen tiedostaisi sen, että ihmisen äkillinen lihominen ei aina tarkoita automaattisesti vain välinpiittaamattomuutta, laiskuutta ja epäterveellistä ruokavaliota. On nähtävä ihminen kaikkien kilojen takana ja jokainen, joka painii painonsa kanssa tietää, ettei laihtuminen ole vain sitä että menee pakkopulla suussa kuntosalille rehkimään ja syö raejuustoa joka päivä. Kaikista tärkeintä on se, että oma tahto päässä sanoo että muutoksen on tapahduttava nyt ja muutosta aletaan tekemään. Ihmisessä on muutakin arvokasta, kuin ulkonäkö.

Näillä painavilla sanoilla toivotankin kaikille hyvää loppuviikkoa ja tykätkää itsestänne juuri sellaisena kun olette – vaikkei se aina olisikaan helppoa!