Sananen kaikkien yksinäisten (sairastavien) ihmisten puolesta <3

Pohdin monta päivää jo etukäteen, kehtaanko näin ystävänpäivän alla puhua yksinäisyydestä ja ihmissuhteiden merkityksestä. Onhan se ystävänpäivä kuitenkin varmaan monelle vaaleanpunainen, ihana ja henkilökohtainen päivä. Mutta, kaikille se kuitenkaan ei sitä ole. Kuten muutkin kaupalliset juhlat (anteeksi ruma ilmaisuni), joillekin ihmisille se valtava ahdistus ja vittuuntuminen alkaa jo kauan ennen  juhlapyhiä. Olen usein pohtinut ennaltaehkäiseviä keinoja sekä itse tilanteen (syrjäytymisen, yksinäisyyden) ollessa jo päällä, auttamiseksi. Työskentelen kuitenkin päivittäin omassakin työssä ihmisten kanssa, jotka ovat syrjäytyneet yhteiskunnasta pahasti tai heitä kohdellaan taloudellisesti tai seksuaalisesti hyväksi. Pohdintaa lisää myös oma yksinäisyyteni.

Vähän historiaa; hyvin pienenä minusta huomattiin jo se, että olen täysin omissa oloissa viihtyvä lapsi. Vanhoissa potilaskertomuksissa vilahtelee sana ”eristäytynyt persoonallisuushäiriö”, mutta ajan myötä se on jätetty listalta pois. Kiitos kysymästä – viihdyn mainiosti myös itsekseni. Tykkään puuhastella ihan tavallisia arkipäivän asioita yksin, tälläkin hetkellä pyykkikone pauhaa taustalla mutta muuten istun täällä hiljaisuudessani yksin. Tykkään matkustella yksin. Tykkään käydä kirpputoreilla sekä shoppailemassa yksin. Äsken toteuttamani kauppakäynti kuitenkin loi minuun taas sen – olenko minä yksinäinen vai kuvittelenko vain kaiken? Mikä minusta tekee toisten silmissä niin etovan ihmisen? Olenko oikeasti rumien sanojen arvoinen ”ämmä”? Satuttavat sanat saavat minut eristäytymään toden teolla vapaa-ajalla normaaliakin enemmän. Tänään oli aivan ihana sää (aurinko paistaa ulkona!), mutta silti tuntui että tämän pienen välikohtauksen jälkeen olin valmis luovuttamaan ja menemään takaisin turvapaikkaani, omalle asunnolleni.

Kauppakeskuksessa tapahtui kaksi asiaa, jotka saivat minut miettimään taas lähestyvää ystävänpäivää, ihmissuhteita ja yksinäisyyttä. Lisäksi, Helsingin Sanomissa oli muutama päivä takaperin mainio lehtiartikkeli siitä, kuinka parisuhteessa (tai miksei myöskin ihan ystäväsuhteessa), on tärkeää että puoliso saa myös tukea arkeen, kun oma puoliso sairastaa tai on kohdannut kriisin. Liian helposti puolison joka ei sairasta, äänen kuuluvuus parisuhteessa pienenee. Myös tämä lehtiartikkeli sai minut kirjoittamaan tätä juttua, jossa yritän sekavasti pohdiskella sairastavan ihmisen näkökulmasta yksinäisyyttä ja arjessa selviytymistä. Minulla ei ole vuosiin ollut parisuhdetta ja ystäväpiirini on hyvin pieni, melkein olematon, kuten itse kuvittelen. Hesarin jutun pääset lukemaan tästä.

Takaisin kauppakeskukseen. Mennessäni ruokakauppaan, kauppa oli pullollaan ihmisiä hypistelemässä ystävänpäiväaiheisia tavaroita, kauniita kukkakimppuja ja lahjaesineitä. Kauppa oli verhoiltu punaisen eri sävyihin ja taustalla soi minun makuuni liian hempeä musiikki. Moni mies valitsi ostoskärryynsä kauniita kukkia vietäväksi puolisolle, tai ystävälle, mistäs sen tietää. 🙂 Pariskunnat kuhertelivat ruokaosastolla miettien, mitä söisi huomenna aamupalaksi kun on ystävänpäivä. Jotain ihanaa ja erikoista totta kai – aamiainen vuoteessa, mitäpä muutakaan? Minua koski koko oikealle puolelleni kroppaa, linkutin kaupassa menemään kun jalkani ei ole muutamaan päivään pysynyt tahdissa mukana. Ainut asia mielessäni oli, että toivottavasti jaksan kantaa ruokakassin kotiin ja toivottavasti jaksan jonottaa täällä kaupassa kipujeni kanssa. Edessäni, takanani, joka puolella oli pariskuntia, jotka hymyilivät toisilleen, suukottelivat hellästi kassajonossa ja lappasivat tavaraa kassahihnalle. Punaisia ruusuja, vohveliainekset, kermavaahtoa, mansikoita.. Joko näköni kantavuus ei ollut tarpeeksi pitkä näkemään, olinko todellakin ainut ”ihan vaan tavan ruokaostoksilla oleva sinkku” koko kaupassa, mutta korissani ei ollut ruusuja, ei kynttilöitä, ei mitään punaiseen viittavaa rompetta. Minulla oli vaikeuksia nostaa kaikkia ostoksia hihnalle, koska tulin äärettömän huonovointiseksi jonottaessani ihmispaljoudessa. Takana oleva mies naisensa kanssa auttoi minua lähetesanoin; ”eiks sulla oo kukkia kellekään antaa huomiseksi?” Jahas. No mikäs havainto tämä nyt oli? Totta. Taisin sittenkin olla ainut ihminen, joka ei ostanut kukkia.. en osannut oikein vastata mitään kysymykseen, kiitin pariskuntaa avusta ja melkein juoksin kaupasta ulos. On se nyt kumma kun ei saa poiketa joukosta.

Menin ulos kauppakeskuksesta hengähtämään ulos. Istahdin alas hetkeksi ja yritin laittaa hanskoja käsiini. Ruokakassin saaminen olkapäälle (kestokassini pitkät hihnat siis) oli hieman vaivalloista ja minua koski hemmetisti ympäri kroppaa. Ohimenevä mies huikkasi minulle, että ”tarviiko läskiämmä apua?” Suutuin. Kirjaimellisesti vitutti. En kyennyt miettimään vastausta edes sekuntiakaan päässäni, kunnes lause jatkui; ”oisit onnellinen että edes mä vilkasen suhun päin.” Taas menin sanattomaksi keskellä kirkasta päivää. Mies naureskellen jatkoi matkaansa. Minä sisuunnuin, nostin kassin naama vääränä olalle ja lähdin tarpomaan asunnolleni. Haistatin mielessäni pitkät koko maailmalle.

Se yksinäisyys. Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä tietokoneella, mietin tätä ennen, että kelle voisin soittaa ja purkaa pahaa mieltä äsköisestä. Selasin puhelinluetteloani läpi. Hmm.. ne vähäisetkin hyvät ystävät, no, toinen niistä ei ole pitänyt pariin viikkoon yhteyttä.. eikä kyllä se toinenkaan. Uskallanko soittaa? Ei perhana, tämä toinen onkin viettämässä romanttista viikonloppua jossain hotellissa, no en viitsi häiritä.. hmm. No, olisiko Facebookissa paikalla joku jolle voisi kirjoittaa? Äh. Liian vaivalloista, en tykkää kirjoittamisesta. Olisi mieltä huojentavaa päästä myös kertomaan kipukohtauksestani. Olen huono kirjoittamaan asioistani. Luovutan, aukaisen tietokoneen ja näpytän tätä tekstiä teille. Puhelimeni ei ole soinut nyt pariin viikkoon (muutama pikainen puhelu on tullut totta kai, mutta muuten on ollut hiljaista). Kukaan ei ole kysynyt minua kahville, seuraksi vaikka leffaan, kysynyt miten menee, onko kaikki hyvin. Mietin, onko vika minussa – pitäisikö minun olla oma-aloitteisempi? Katson lähettämiäni tekstiviestejä, yritettyjä puheluita.. ei hemmetti. Yksikään ihminen ei ole vastannut näihin.

Aamuisin, kun aloitan puuduttavat rutiinini sairauksieni kanssa lääkkeiden otolla, toivoisin että minullakin olisi joku joka tsemppaisi, kannustaisi, lohduttaisi, suuttuisi, mököttäisi, olisi kanssani näiden asioiden kanssa. On äärettömän raskasta sairastaa ilman hyvää tukiverkkoa. On äärettömän raskasta herätä aamuihin tietäen, että saan kannustaa ihan itse itseäni tähänkin päivään. Kun voin huonosti, joudun hoitamaan yksin pakolliset asiat, kuten kaupassa käymisen ja siivoamisen. Ei ole kaveria apuna tässäkään. Kun voin taas hyvin, onnistun saamaan itseni taas ”terveeksi”, ei kukaan ole sanomassa minulle onnentoivotuksia.

Olen valmentanut itseäni tähän yksin selviämiseen jo hyvin pienestä pitäen. Silti se tuntuu oudolta, yksinäiseltä kun ei ole myötäeläjää. Näin ystävänpäivän kunniaksi haluankin muistuttaa teitä kaikkia kiittämään niitä ihmisiä, jotka ovat elämässänne. Näin myös itsekin aion huomenna tehdä. Kiittäkää puolisoanne, perhettänne, ystäviänne, työkavereita, sukulaisia, harrastuskavereita siitä, että kahden ihmisen luoma ihmissuhde on kantava voima ja ennaltaehkäisevä tekijä yksinäisyyden vähentämiseksi.

On hyvä muistaa, kuinka Suomessakin on monta yksinäistä nuorta, vanhusta, lasta, aikuista, ennen kaikkea ihmistä, jotka kokevat yksinäisyyden taakan liian isoksi harteilleen kannettavaksi. Miten sinä voit vaikuttaa yksinäisen ihmisen elämään?

Tällaisia asioita pohtii tänään Tepa. Hyvää huomista ystävänpäivää teille kaikille!

6 kommenttia

  1. Maija sanoo:

    Täähän on just se paikka mihin voi kirjoittaa silloin kun tarvii kanavan purkaa kurjaa oloaan – tai miksei myös sitä hyvää oloa. Mä olen myös ihminen joka viihtyy yksin mutta olen siinä onnellisessa asemassa että minulla on myös perhe joten yksinolo on välillä ihan luksusta. Surullista se on silloin kun se on ainoa vaihtoehto. Virtuaalinen ystävänpäivähalaus sulle – täällä et ole yksin <3

  2. Hanski sanoo:

    Mä nyt oon ihan järkyttyny. Miten helvetissä joku kehtaa huudella tollasia! Pistää oikee vihaks.. Ärr.. Mutta hei täältä sitä vertaistukea saa. Vaikka olen parisuhteessa en silti ymmärrä ystävänpäivä hössötystä. Me ei edes syödä huomenna samassa paikassa ja sellaset julkisellapaikalla kuhertelevat parit on jotenkin ällöjä. Mutta hei onneks sekin on vaan kerran vuodessa. =) Jaksamisia sulle! =)

  3. Riitta sanoo:

    Suosittelen sinulle Facebookin Suomen Kipu-ryhmää. Uskoisin että sieltä voisit löytää ystävän/vertaistukea. Ystävän löytyminen aikuisiällä on vaikeaa. Itsekin olen yksinäinen, mutta minäkin pidän yksinäisyydestä. Facebookin kautta olen kuitenkin löytänyt joitakin ystäviä. Tosin en enää välitä tiiviistä ystävyydestä, koska olen saanut ”turpiini” sillä sektorilla liian usein. Luottamus ihmisiin on mennyt.

    • Tepa sanoo:

      Hei! Kiitos suosittelusta, pitääpä käydä vilkaisemassa tätä ryhmää joku päivä. Tuo on kyllä ihan totta, ainakin omalla kohdallani, että ihmissuhteita on vaikea solmia kun on työelämässä. Varsinkin, kun oli monta vuotta tiiviissä opiskelijaympäristössä, tuntuu tiputus valtavalta ja ei oikein montaa kaveria jäänyt opiskeluajoiltakaan käteen, joiden kanssa yhteyttä voisi ylläpitää. Some on kyllä jännä paikka, kun sieltä löytyy neuvoa ja ryhmää vaikka minkälaiseen tarpeeseen. 🙂

  4. Sanna sanoo:

    Oi onpa kurjaa että jouduit tollasen idiotismin kohteeksi. En voi ymmärtää miten kukaan voi sanoa tontyyppisiä toisille ihmisille, en kerta kaikkiaan. Tänään luin, kuinka yksi raiskausehdotuksia ja peniksenkuvia saava henkilö lähettää ne viestit eteenpäin lähettäjien äideille ja tyttöystäville – ei se tietty oo kivaa heillekään niitä saada, mutta onpahan ees joku toimiva keino reagoida idiotismiin.

    Itsellenikään ei tapaa ihmiset soittaa, mutta olen kyllä aikuisiällä löytänyt monta hyvää ystävää kiinnostuksenkohteiden, harrastusten ja itseä kiinnostavan vapaaehtoistoiminnan kautta. Viihdyn kyllä myös hyvin yksin.

    • Tepa sanoo:

      Hei! Itsekin olen vapaaehtoistyön kautta löytänyt muutaman ”hyvän päivän tuttavan” arkeen, mutta pääasiallisesti pidämme yhteyksiä vain kun kohtaamme vapaaehtoistyössä. Se on kuitenkin mukava lisä arkeen, ne vapaaehtoistyökaveritkin. 🙂

Kommentointi on suljettu.