Sain kunnian tulla bloggaamaan sairaankaunis.fi-sivustolle elämästäni diabetes mellituksen kourissa.  Jotta tekstit eivät olisi yksipuoleisia, pyrin kertomaan myös hieman muustakin elämästäni ja tällä tekstillä avaan virallisesti blogini! Jiihaa.

Vuonna 2001, kauan aikaa sitten siis, olin luokkakaverini syntymäpäivillä. Perinteisesti tarjolla oli valtavasti herkkuja, paljon leikkiä sekä lahjojen jakoa. Kun vanhempani hakivat minut kotiin juhlista, muistan yöllä poteneeni aivan tavattoman huonoa oloa. Ikää tällöin minulla oli hieman vajaa 10 vuotta. Yön oksentelin, päässä humisi ja koko pienen lapsen maailma pyöri ympärilläni. Helposti huonon olon voi laittaa houkuttelevan makuisen kermakakun ylensyömisen piikkiin, mutta ollessani jo toista viikkoa kipeä myös muitakin muutoksia kehossani alkoi tapahtumaan.

Laihduin. Huomattavan monta kiloa. Olin täysin kuultavan valkoinen. Äidin sanoin; ”haisin kuolemalle.” En jaksanut kävellä vessaan. Janotti, pissatti, päätä särki. Kun vanhempani katsoivat tätä aikansa, päättivät he viedä minut paikalliselle pienelle terveysasemalle. Monien varsin epämiellyttävien tutkimuksien jälkeen lääkäri oli sitä mieltä, että minulla on umpisuoli puhkeamassa. Eikun ambulanssilla lähimpään keskussairaalaan 70 kilometrin päähän.

Elämäni pisin yö päivystyksessä. En saanut moneen tuntiin juoda tai syödä. Muistan sen valtavan janon tunteen, pahan mielen ja heikon olon. Verikokeet epäonnistuivat monta kertaa, tajuntani oli aivan hämärän rajamailla. Seuraavan kerran heräsinkin lastenosastolla aamuyöstä, jonne isäni oli tullut katsomaan minua. En jaksanut pysyä hereillä.

Monta viikkoa makasin sängyssä ja pikku hiljaa aloin opettelemaan esimerkiksi kävelyä, syömistä, lääkkeiden ottamista ja verensokereiden mittaamista. Olin aivan totaalisen heikossa kunnossa ja hoitajat avustivat minut usein potalle tekemään tarpeitani, kun en kyennyt kävelemään käytävällä olevaan vessaan. Topakka sairaalan lääkäri totesi, että oli todellinen nuoren ihmislapsen onni selvitä tuosta koettelemuksesta. Minun onni oli, että selvisin tästä. Hämmästys pienen paikkakunnan lasten keskuudessa oli suuri ja ilmassa oli koulukiusaamista, josta en ikinä puhunut kellekään. Onneksi selätin senkin koettelemuksen ja nykyään voinkin suuresti hymyillen kohdata nämä ihmiset.

Viisitoista vuotta myöhemmin muistelen kauhulla kuoleman rajamailla käynyttä kokemustani. Polku diabeteksen kanssa on ollut mutkainen, hiekkainen, hankala, aurinkoinen ja viharakkaussuhteen saanut, elämänmakuinen polku. En muista, miltä tuntuu olla ”terve”. Muutaman vuoden jälkeen diabetekseen sairastuttuani, olen saanut kunnian olla vielä kuulovammainen. Tämä tuo hieman pikantin sävyn elämääni. Vaikka olen sairastanut muitakin kummallisia ja hankalia sairauksia, on tämän blogin tarkoitus ammentaa Suomessa yleistyvää diabetesta teille lukijoille. Onhan Suomessa kuitenkin jo ykköstyyppejä noin 50 000. (http://www.diabetes.fi/diabetestietoa/yleista_diabeteksesta/tilastotietoa. Diabetesliitto 2016)

Nykyään, olen reipas, pian 25-vuotta täyttävä nuori nainen. Valmistuin keväällä 2015 ammattikorkeakoulusta ja päätin lähteä opiskelukaupungista töiden perässä uusiin kuvioihin. Arkeni täyttyy työstä Oikeusministeriössä ja viikonloput yleensä matkustelen, ihmettelen, tutkin, kuuntelen (osittain, hehe) sekä nautin elämästäni. Olen päässyt matkustelemaan sekä kouluttautumaan. Työskentelen koulutusta vastaavassa työssäni sekä saan toteuttaa itseäni juuri niinkuin haluan. Olen aina hieman ollut itsepäinen sekä kapinallinen ”pikkuneiti”, joten elämästäni on monenmoista kummallista, hauskaa ja itkettävää tarinaa kerrottavani.

Tervetuloa seuraamaan Deemäisen tyypin tarinaa! Toivon, että nautit teksteistäni sekä kommentoit, jos koet että sanoillasi on jotain kerrottavaa meille kaikille. 🙂