Kun itsensä hoitaminen väsyttää liikaa..

Väsyttää. Torkuttaa. Silmät lupsuvat, tulee ärtynyt olo. Päässä pyörii paljon pohdintoja, välillä taas ei sitäkään. Miksi hoitoväsymys iskee aina silloin, kun pitäisi olla tosi skarppina?

Olen huomannut, että muutaman viikon ajan olen ollut tosi kyllästynyt ja äärimmäisen väsynyt omaan elämääni. Nythän on jo niin kauniit kevätkelit, että eihän mielialan pitäisi olla tällainen! Töistä päästyäni jaksan juuri ja juuri tehdä päivällistä, katsoa vähän telkkaria, ulkoilla ja sitten kello onkin parhaimmillaan vasta kahdeksan illalla, kun on aivan uupunut ja lopen kyllästynyt kaikkeen ympärillä olevaan. Olen suosiolla tehnyt iltatoimenpiteet ja painunut pehkuihin hyvillä unenlahjoilla.

Auringonlaskua parvekkeelta katsottuna

Hoitoväsymykseni on aaltoillut jo nuoresta pitäen. Diabeteksen puhjetessa minulla tuntui olevan hoitoväsymystä ja järkytystä todella monta vuotta. Muistan sen, kuinka terveydenhuollossa ei oikeasti kysytty, jaksanko minä hoitaa itseäni. En ikinä halunnut ääneen valittaa v**tutustani tähän sairauteen, en halunnut kyllä sopeutuakaan siihen että kärvistelen loppuikäni tällaisen vihuliaisen sairauden kanssa. On tämä edelleenkin raskasta ja väsyttävää, vaikka vuodet ympärilläni ovat vierähtäneet ja sitä kautta valitettavasti myös tietoisuus sairauksista on lisääntynyt.
Myös aikuisiän kynnyksellä käytyäni eri lääkäreillä, ei monikaan ole kysynyt, kuinka todella jaksan hoitaa itseäni. Olen aina hirveästi skarpannut terveydenhuollon käyntejä varten. Lapsuudessani sain tuta sen, jos ei hoitanut itseään kunnolla.. oli äärimmäisen raskasta jo silloinkin kuunnella valitusta; ”saarnaa”, miten en piittaa itsestäni ja tiedänhän varmasti, mitä tästä pahimmillaan voi minulle koitua. Ei silloin hirveästi mietitty, mihin minua voitaisiin esimerkiksi ohjata, että jaksaisin vaikeimman yli ja taas hyvään hoitotasapainoon.

Maaliskuussa minulla tulee olemaan monta lääkärinkäyntiä. Vähintään kerran viikossa käyn jossain, niin ihotauti- ja allergonologian erikoislääkärillä, diabeteslääkärillä, silmätautien erikoislääkärillä, työterveyslääkärillä jne. Vaikka olenkin ammatillisesti osaavissa ja luotettavissa käsissä, kaipaan silti eniten kysymystä siitä miten m i n ä jaksan tällä hetkellä h o i t a a itseäni ja kuinka jaksan töissä, omassa elämässäni. Sain taas perjantaina repullisen diagnooseja mukaani, kun jaloissani todettiin ääreishermojen häiriö, yksi vaskuliitin muodoista. Olin arvellut jo tätä jonkin aikaa, mutta työterveyslääkäri passitti minut varmuuden vuoksi konsultaatiolähetteellä ihotautilääkärille. Lisäksi muutama tunti tästä käynnistä, melkein konttasin uudestaan työterveyslääkäriin iskiasoireiden takia. Lääkäri määräsi extratujakat opioidit (morfiinia), lihasrelaksantit ja tulehduskipulääkkeet pahimpaan kipuun. Vietinkin puolet viikonlopustani täydellisessä ”pöllyssä”, harhakuvissa, ahdistuksessa, liikkumattomana ja pahoinvoivana. Vaikka esimerkiksi tämä iskias tuli melko yllättäin (olen siis kärsinyt erinäisistä selkä- ja nivelongelmista aikaisemminkin), ei kukaan kysynyt miten voin ja jaksanko varmasti hoitaa itseäni ”pikkuisen lääkityksen alaisena”.

Mutta; viikonloppu tuli ja meni. Olen töissä hieman pelon alla, milloin kivut iskevät uudestaan. En voi tuollaisia lääkkeitä kesken työpäivänkään nappailla nuutumatta työpöydälleni. Tuntuu, että nämä muut lisäriesat vievät minulta huomiota diabeteksesta, vaikka olen vielä toistaiseksi väsymyksestä huolimatta yrittänyt ja jaksanut hoitaa itseäni. Kyllä liian usein tuntuu siltä, että tietoa huomisesta ei ole. Pienet lisähankaluudet terveyden kanssa saavat minut entistä enemmän pohtimaan lisäsairauksien tulemista ja sitä kautta pelko saa minuun pienen otteen. ”Sinun on hoidettava itseäsi, että pysyt hengissä”, on lause joka pyörii päässäni useinkin. Olen testannut myös sitäkin nuoruudessani, miten käy, kun ei hoida itseään ja käydään katselemassa yläkerran portteja.

Nyt puheenvuoro teille bloggarit, lukijat ja kommentoijat! Oletko sinä saanut apua hoitoväsymykseen? Oletko pyytänyt apua vai onko apua ”tullut liikaakin”, pyytämättä? Miten hoitoväsymyksessä olevaa olisi parhain tapa auttaa? Haluan mielelläni kuulla näkemyksiä ja kommentteja aiheesta. 🙂

20160224_162332
Välillä pahimman väsymyksen keskellä ystävien seura auttaa. Männä viikolla kävin työkaverin kanssa kakkukahvilla Fazer Cafessa (sokerihiilaripommi, nam!) ja olikin vähän pirteämpi olo tämän jälkeen.

Tsemppiä ja aurinkoa kaikille viikkoon, väsymyksestä huolimatta!

3 kommenttia

  1. Samuli sanoo:

    Erittäin hyviä postauksia sinulla, kiitos niistä! Olen saanut niistä itselleni vertaistukea ja voimia.

    Itselläni on siis setti erilaisia fyysisiä sairauksia ja vaivoja, joiden johdosta sairastuin ahdistuneisuushäiriöön ja masennukseen. Huonon olon kanssa sinnittelin vuosia, menin sisulla eteenpäin. Sitten vasta kun olin totaalisessa hajoamispisteessä ahdistukseni kanssa, niin ymmärsin lähteä hakemaan apua henkiseen jaksamiseeni.

    Oman kokemukseni mukaan hoitajalle/lääkärille on sanottava suoraan mikäli tuntuu siltä, että ei vaan jaksa. Itse yritin vastaanotolla usein vihjailla huonosta olostani, tavallaan sillä ajatuksella, että minut ohjattaisiin hoitoon tai saisin muuta apua. Ehkä se oli sellaista hankaluutta myöntää suoraan, että minulla on raskasta ja tarvitsen apua. Suomalaista sisua ei ehkä niin jalossa muodossa…

    Apua tosiaan sain vasta, kun hoksasin pyytää suoraan ja kerroin olevani väsynyt ja mielialani matala. Sittemmin olen käynyt mm. psykoterapiassa puhumassa asioista ammattiauttajan kanssa.

    Tsempit Sinulle ja voimia! Koitetaan jaksaa taistella eteenpäin!

    • Tepa sanoo:

      Hei! Kiitos todella paljon kommentistasi! On mukava kuulla, että kirjoitukseni ovat olleet mieluisia ja niistä on ollut apua jollekin. 🙂

      Pohdin itsekin tätä samaa, että onko todellakin niin, että ihmisen itsensä pitää pyytää apua terveydenhuollosta väsymykseensä. Tunnen omasta tuttavapiiristä myös pitkäaikaissairaita, jotka todellakin ovat niin katkeamispisteessä ja väsyneitä, että todellakin voimat eivät riitä yksinkertaisesti kertomaan sitä pahaa oloa ja väsymystä mikä velloo sisällä. Viimeksi eilen käydessäni terveydenhoitajalla, hän kysyi ystävällisesti kuulumisia mihin vastasin rehellisesti että kyllä minua oikeasti väsyttää, ei vain fyysisesti. Olin nuutunut ja vähän ehkä poissaoleva käynnillä, mutta hoitaja ei oikeastaan esittänyt jatkokysymyksiä tai muuta, jolla olisi voinut nk. ohjata minua eteenpäin. Totesi vain, että ”jokaistahan meitä joskus väsyttää.” Koska olotila oli valmiiksi jo pohjamudissa ja olin väsymyksen kourissa, en itse kyllä tajunnut siinä tilanteessa pyytää apua.. vai onko se vain niin, että pahaankin olotilaan ”tottuu” ja sinnittelee niin pitkään sen kanssa, että ei osaa pyytää/tajua pyytää apua. Omassa tapauksessani se on ehkä jälkimmäinen vastaus.

      Tsemppiä, aurinkoa ja ihanaa kevättä myös sinullekin jatkoon!

  2. Samuli sanoo:

    Oman kokemukseni mukaan pahaan olotilaan kyllä ”tottuu” tietyllä tavalla. Riittävän kauan kestäessään sitä alkaa pitää ns. normaalina olotilana. Itselläni meni suht kauan tajuta, että jatkuva väsymykseni ja alakuloni johtuu nimenomaan siitä, kun on jatkuvasti huono olo fyysisesti. Fyysinen kipu syö psyykkisiä voimavaroja.

    Somaattisen puolen hoitajat/lääkärit eivät kovinkaan herkästi ilman suoraan pyytämistä ohjaa psykiatrisen avun piiriin. Luulen tämän johtuvan siitä, että he eivät tunnista potilaan hoidon tarvetta tai heillä ei ole aikaa/resursseja/motivaatiota/taitoa alkaa selvittelemään henkisen puolen ongelmia. Mutta kyllä sen lähetteen ja vähintään jonkinlaisen hoitoonohjauksen saa, jos jaksaa olla aktiivinen hoitoon hakeutumisessa.

    Toivon todella että saat tarvitsemasi avun. Hyvää ja aurinkoista kevättä myös sinulle! 🙂

Kommentointi on suljettu.