Heips!

Kylläpäs mulla tulee tekstiä tällä viikolla… Ehkä on helmpompi innostua kun on ”lomalla” 😉

Täällä on vaan se ongelma, että ei oo jumppa-korttia tässä kaupungissa, ei oo rutiineja yhtä paljon kuin kotona Tampereella, ei oo kaikkia ihania ystäviä… Mutta: täällä on sukulaiset, ystäviä aika paljon, ihana luonto (valkoinen lumi, ei ruskea/keltainen lol)… Sitten yks hyvä puoli on että täällä on vähemmän ihmisiä. Ei tarvi koko ajan olla niin sosiaalinen ja aktiivisesti koko ajan mennä ja tulla sinne tänne ja olla keskellä ihmisten joukkoa. Mutta kyllä mun on karmee ikävä takas Tampereelle. Siellä on Koti <3

Ja vaikka lääkärit siellä on vähän pihalla välillä, niin kyllä mä luotan paremmin hoitaviin tahoihin siellä. Toisaalta niillä on vähemmän aikaa, kun on niin paljon muita potilaita. Kun mä asuin Tukholmassa niin matkustin koko ajan edestakaisin Suomeen, Saksaan, Kanarialle… Mun täti asui 11 vuotta Frankfurtin lähellä, Bad Vilbelissä ja mulla oli oma huone siellä, kun siihen aikaan mä kävin siellä usein. Nyt mun täti on muuttanut takas tänne Pohjanmaalle , onneks mun rakas pikkuserkku asuu nyt vuorostaan Frankfurtissa. Mulla on joku ihme ikuinen matkustuskuume. Nyt kun on kissat niin pitää olla ja haluan olla enemmän kotona.

Mun kissat on Pyhä Birma -rotua ja sisarukset (sisko ja sen veli -leikattuja), ne on mun kotiväki.

Mulla on ollut niiiin paljon ongelmia aikanaan lääkkeitten kans, kaikki oireet on koettu (paitsi kuolema… Juu, monessa lääkeselostus lapussa lukee: Sivuvaikutus (harvinainen) KUOLEMA…) Huh-huh! Mun äiti ja isä on ollut mun tukena kaikki nämä sairausvuodet. Mulla on ollut paljon ystäviä aina, vaikka en oo aina ollut täydellinen ystävä. Kun on ollut ongelmia, esim. masennusta, itsetuhoisuutta, psykoosia ja epävakaata menoo, niin monet ystävät on reagoinut ihan oudosti. Sen huomaa, että ne jotka rupee olemaan vähemmän tukena ja ilkeitä/välinpitämättömiä niin A. niillä on omia mielenterveysongelmia B. ne ei oo todellisia ystäviä. Ei koskaan kannata miettiä, että mitä olis tehny erilailla, koska mennyttä ei voi muuttaa. Mulla on ollut paljon asioita jota oon katunu, mutta kun musta tuli vähän ”aikuisempi” niin oon huomannu että joskus pitää vaan yrittää antaa anteeks ja jättää taakseen kaikki roskat.

Musiikki on ollut mulle aina parantava voima. Kun 1997, ollessani sairaalassa 8 kuukautta psykoosissa, äänet jutteli joskus ihan turhia. Silloin oli hyvä laittaa musiikit soimaan. Joskus äänet hiljeni, joskus en. Nyt en muista koska viimeks olisin kuullut mitään ekstraa. Ihanaa! Hiljaisuus! Ensvuonna oon ollut mielenterveys ”asiakas” 20 vuotta… Hui, karmeeta! Se on aina yhtä ”ilahduttavaa” kun joku luulee tietävänsä, miltä oireet tuntuu tai rupee antaan ”neuvoja”. Ha! Helppo on sanoo, kun virallisesti itte on terve.

Mä oon oppinu sen, että pitää yrittää olla ystävällinen ja kärsivällinen, vaikka tuttavat ja ystävät jaksaa jankuttaa. Mun paino on kans yks asia, joka aina jaksaa herättää keskustelua. Melkein joka kerta kun näen ystäviäni, joku niistä kysyy: ”ootko jo aloittanu dieetin?” ”sää oot kyllä todellakin lihonu…” ”ooksä joskus miettiny että rupeisit käymään jumpassa?”… Ja sitten on ne ”ihanat” ystävät, jotka laihduttaa itteensä, vaikka ne on jo luurankoja. Haluaisin tässä välissä mainita, että yksi minun ystäväni kuoli anoreksiaan. Että jatkakaa vaan laihdutuskuurejanne 😛

Juu, kaiken tämän kiinnostavan sairauden keskellä on kuitenkin aika hauska huomata, että voi itte päättää aika hyvin, kuinka suhtautuu vaikeuksiin. Mulla on ollut monta vuotta semmoinen yliherkkyys, että heti kun pelkää/tuntee että nyt menee liian lujaa/nyt tulee masennus/nyt tulee pykoosi tai jotain, niin HETI pitää soittaa sairaanhoitajalle ja kysyä: Onko tää vaarallista? Mä oon oppinu sen, että ei aina kannata huolestua. Mä olin aina huolissani. Nykyään soitan korkeintaan mun tukihenkilölle. Ne sitten miettii mun kans että tarviiko soittaa muualle. Nyt en oo ollu sairaalasssa yli vuoteen ja mulla on tosi hyvä olo.

Tässä vähän pikkulauantain mietteitä 😛